Ai että ku ketuttaa!

Kettu. Tuo ihanan ovela luontokappale on ollut lempieläimen aina, pienestä pitäen. Muistan pienempänä, varmaankin 3-4 vuotiaana mamman kanssa piirtäneeni kesäisin mökillä kettujen kuvia ja katsoin vhs-kasetilta Vuk-ketunpennun tarinaa. Mulla on vieläkin se kasetti tallella, ja meinaa itku aina tulla sitä katsoessa. Maalasin 5-vuotiaana mammalle kettu-taulun, joka on mammalla vieläkin tallella (keittiön seinällä..). Saan sen taulun, kun muutan omaan kämppään. Ai, että, se on taiteellinen kuva! Oon ylpeä taideteoksestani.

 Mikä niissä ketuissa sitten viehättää?, multa kysytään usein. Miks just kettu? En minä tiijä! Oikeasti. Kettu on kaunis eläin ja se kuvastaa mun luonnetta. Oon varmaan entisessä elämässä ollut kettu.


Joskus halusin oman ketun itselleni, tai no, haluan edelleen tuollaisen söpön karvapalleron lemmikiksi. Oon vaan todennut, ettei ketusta oo sisäelukaksi, ellei sitten ihan pennusta asti kouluta sitä. Vähän niinkuin minä, kettua on vaikea kesyttää, onhan se villieläin. Mutta saa kai sitä aina haaveilla omasta lemmikkiketustaan..


Kettuja on joka paikassa asuinkodissani. Oon jo jonkin aikaa yrittänyt keräillä kettu-aiheisia tavaroita ja onhan niitä kertynytkin aika huimia määriä. On astioita, tarroja, pehmoleluja, tauluja.. Vaikka mitä.
Tulevaisuudessa aion ottaa kettu-tatuoinnin (joo, sanokaa että tää menee pian yli äyräiden öhöhöh), josta oon haaveillut jo parisen vuotta. Itse kun olen niin kämänen suunnittelemaan yhtään mitään tatuointeja, siirrän tämän suunnittelun ystäväni huoleksi. Voin olla varma, että saan haluamani kuvan tuosta kauniista takkuturkista häneltä.


Nyt tämä kettu aikoo mennä nukkumaan ja jatkamaan haaveilua. Päivän sanana toimii kettu. Yllätys!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ puss