Dr. Sheldon Cooper

Sheldon Cooper on mun sankari ikuisesti. Vois aloittaa The Big Bang Theory-maratonin ja nauttia Sheldonin älykkyydestä ja karismasta. Mikä mies. Ihana.

Aamylypsyn paluu!




Sain valtavan itkuhuuto-kohtauksen, kun kuulin viime vuoden lopulla Jaajon lopettavan Suomipopin Aamulypsyssä. Jaajon jutut, ja yleisestikin Aamulypsy kuului ennen mun jokaisen arki-aamuun, aina ennen töihin ja kouluun lähtöä kuuntelin sitä. Joskus jopa jäin autoon kuuntelemaan radiota, kun en kyennyt irroittautumaan Jaajon jutuista. Jokainen aamu oli mun piristys, kun sain kuunnella Suomipopin aamua, enkä vaihtais sitä mihinkään. Töissä kuuntelin radiota kuulokkeista ja joskus räjähdin yksin nauruun ja pudottelin rättejä ja mopit putos mun kädestä (olin ennen siivooja). Onneksi työkaverit ymmärsi mistä on kyse, eikä pitänyt sitä mitenkään outona tapana.

Musta oli surullista, että Jaajo korvattiin Janne Katajalla ja Esko Eerikäisellä. Aamulypsy loppui, mutta Suomipopin kuuntelu ei. Edelleen kuunnellaan Karin kanssa Rakel Liekin ja Arttu Harkin juontoja ja Pikaparlamenttia (Pikistä). Aamujuonnot kuitenkin jäi välistä, koska tuntui, ettei siitä ole kunnon aamunavaukseen ja etenkin Jannen ja Eskon jutut vain väsyttivät mua entisestään, eivätkä herättäneet uuteen päivään. Masentuneen kuuloista porukkaa siellä studiossa oli.

Onnekseni Jaajo ja Aamulypsy palaa taajuudelle ensi vuoden alussa 7.1 ja palaan taas radion ääreen odottamaan hyvää huomenta iloisilta juontajilta. Jotkut kuitenkin saattavat vetäytyä pois kuuntelutaajuudelta, ainakin mun isäni, joka vihaa Jaajon juttuja ylikaiken ("aina se puhuu niin härskejä siellä niin.."), mutta itsekin olen sen verran pervo ja huumorintajuinen, etten kestä olla kuuntelematta. Aamulypsy on ollut yksi asia, minkä takia jaksoin jopa siskoni kuoleman jälkeen nousta uuteen päivään ja lähteä töihin siivoamaan toisten jälkiä.


Musta on toisaalta aina ollut outoa kuunnella radiota, enkä ole ymmärtänyt aina sen funktiota. Toisaalta Aamulypsy muutti mun mieleni ja kun sain oman auton 18-vuotiaana, kuuntelin radiota lähes päivittäin, varsinkin jos autossa lojuneet CD:t olivat kuunneltu läpi moneen kertaan. Radiota kuuntelemalla sain myös tietoa maailmalla tapahtuneista asioista, uutiset ja sää oli joka aamu kuunneltava. Lukiossa sitä en vielä tehnyt päivittäin (hyi minua!). Radion avulla pysyin ajantasalla asioista jonka lisäksi vielä sain nauraa vatsani kipeäksi.

En oikein vieläkään ole mikään radio-ihminen, enkä kuuntele montaa radiokanavaa. Radio Rock ja City soi meidän autossa Karin haluten niin, itse yritän kyllä pistää vastaan (kuka jaksaa sietää Jone Nikulan ääntä radiossa..). Vaikka raskasta musiikkia kuuntelenkin, niin noilta kanavilta ei minun mieleeni olevaa musiikkia tarjota läheskään tarpeeksi. Voice, Iskelmä (älkää naurako) ja Suomipop ovat minun kanavia, joita kuuntelen, mutta pääsääntöisesti Suomalaista. Jännää. Myös radio Sputnikkia olen kuunnellut ajotunneilla ajo-opettajani kanssa, haha, ihan parasta.

Ps. En edes meinannut muistaa: olen kohdannut Jaajon myös ihan henkilökohtaisesti! Olin tuolloin 13-vuotias pieni tyttö Ruisrockissa ja olin kuuntelemassa Negativea ja herra Linnonmaa seisoi aidan takana ja puhuttiin siinä sitten, kuinka paskaa tämä musiikki onkaan. Silti sitä oli pakko kuunnella. Jaajo on mun idoli. Vaikkakin vähän hölmö.


Heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä

Joulunpyhät ollaan vietetty kotona rauhassa ja sekoitettu unirytmiä ihan kunnolla, taas. Kello on yksi yöllä ja Kari heräilee pian uuteen päivään. Itse meinasin tuijotella jonkun ajan päästä töllöä, jahka jaksan nostaa takapuoleni rakkaalta tietokonetuoliltani ylös. Jospa vaikka katsoisi parit Salkkari-jaksot, kun nekin on jäänyt vähän syrjemmälle kaiken joulutohinan keskellä.

Mua on vaivannut viime viikonlopusta asti outo kutina ja tunne, ettei mun päässä kaikki oo kunnossa. Sunnuntaina itkeskelin oloani sängyn pohjalla, tuntui, että maa lähtee jalkojen alta ja koordinaatiokyky on kadonnut kokonaan. Lisäksi tunsin voimakkaita värähtelyjä kehossa ja itkin, että mikä mulla nyt  oikein on. Tässä sitä ollaan taas vähän fiksumpana: mielialalääkkeiden vieroitusoireethan ne jyllää. Multa loppui lääkkeet ja reseptin uusiminen on mun pääkopalle liian vaikea suoritus, kun en mä osaa/jaksa/uskalla hankkia tietoa kunnalliselta, että mites tää nyt menee. Tässä sitten kärsin kivoista oireista ilman apua, omahan vikanihan se on kun päästin lääkkeet loppumaan. Karillekaan en saa enää kuulema valittaa asiasta, vaikka alkaa tää elämä käymään todella vaikeaks.

Pahaa oloa, koordinaatiokykyjä, värähtelyjä ("sähköiskuja"), huimausta, mielialan vaihteluita, itkeskelyä ja ahdistuneisuutta. Eiköhän näistä joskus päästä eroon. Onko kellään muilla kokemuksia näistä? Olo on koko ajan todella epätodellinen enkä uskalla edes autonrattiin hypätä, kun tuntuu ettei maa kanna jalkojen alla. Siirryn huoneesta toiseen seiniä pitkin ja joudun ottamaan tukea ovenkarmeista, etten lyyhisty maahan. Aattonakin meinasin muksahtaa maahan kun heikotti niin paljon. Että sellainen joulu mulla!

Huvittavinta oli, kun katsoin muutama tunti sitten Anastasia-elokuvaa ja aloin heti alkutekstien kohdalla itkemään ja vollottamaan niin, ettei varmaan tarvitsisi itkeskellä seuraavaan vuosituhanteen. Mutta kun se oli niin surullinen, byääh! Näin jälkikäteen ajateltuna, oisin toki voinut jättää itkut itkemättä :'--)

Olo on kuin onkimadolla, enkä oikein tiedä miten päin mä nyt tässä olisin. Turhaa vuodatusta taas tännekin tulvii kun nuppi on ihan sekaisin. Mutta huomenna on taas uusi päivä, ja ehkä olokin helpottuu tästä. Mutta nyt painun sohvan nurkkaan paijaamaan kissojani ja nauttimaan teetä kynttilänvalossa. Olkaa nätisti, jookosta.

Materialismionnea


Matkattiin jouluaatoksi Turkuun mun perheen luokse ja vietettiinkin joulua perinteisin tavoin syöden jouluruokaa, röhnötellen, lahjoja rapistellen ja sukulaisten kanssa kahvitellen. Käytiin myös hautasmaalla viemässä mun kummien ja siskon haudalle kynttilät. Pappan haudalla ei ehditty käymään, koska kotiin oli kauhea kiire ruokkimaan kissat. Ensi kerralla sitten.

Jouluaatto meni kyllä ihan hyvin ja nyt mahat on täynnä jouluruokia ja ähkypalloksi ollaan tultu jo hyvää vauhtia. Lahjoja en osannut odottaa, kun en toivonut mitään erityistä. Ainoastaan Stockmannin 150-juhlamuumimukia, jota en sitten saanutkaan, buu :--( Onneksi pukki toi paljon kaikkea kivaa ja hyödyllistä, oon ollut vissiin kilttinä!


En toivonut mitään, mutta kaikkea kivaa ja hyödyllistä tuli saatua! Keittiövälineitä (kaksi uutta kattilaa ja nuolija! jes), ihanan lämmin viltti (jota salaa toivoin, joku on tainnut lukea mun ajatuksia?), käsirasvaa ja saippuaa, kynttilöitä, Iittalan keltainen kivituikku (), Sosuli-muki, kiroileva siili-käsipyyhe, suklaata ja kuvasta puuttuva imuri ! Se oli ehkä paras lahja, koska meidän vanha imurinkäppänä on vähän rikki ja uusi nuunuu tuli tarpeeseen. Nyt kissanhiekat ja leivänmuruset saavat kyytiä! Kuvassa oleva kisu-pehmolelu ei ole varsinainen lahja, vaan ihan oma ostos muutaman vuoden takaiselta Helsingin shoppausreissulta, joka on sattunut jäämään Turkuun muuton yhteydessä. Purr.




Kävin myös piipahtamassa viime viikolla ensi kertaa Tigerissä, ja löysin sieltä lämpöisät tumput, tarroja ja viiksi-muistilappuja. Saatiin nuo mango-tupakat kaverilta tuparilahjaksi Hollannista ja voi että oli hyviä! Harmi vaan, että ne maistui vähän turhan nopeasti :-(



Siskon haudalla oli käynyt paljon ihmisiä muistamassa iloista pimpulaa. Kynttilät loistivat niin kauniisti ja oli haudan viereen laitettu myös Jattalle oma kynttelikkö näin joulun kunniaksi. Vieressä Kari ja Jerry tutkii pukin tuomia lahjoja innoissaan.


Karin isä on kyllä ihan paras! Sain polaroid-kameran siltä lahjaksi! En ole vielä päässyt testailemaan tuota, koska siitä on ilmeisesti paristot loppu. Oon ettinyt kirppareilta polaroid-kameraa jo vuosia, mutta en ole sellaista vielä löytänyt mistään, onneksi Karin isä lahjoitti tuon mulle ihan ilmaiseksi, vaikka olisin voinut tuosta jotain maksaakin. 

Ihanaa joulua kaikille vielä näin jälkikäteen, toivottavasti kaikkien joulunpyhät menivät rauhallisissa merkeissä! :3

Banneripulmia

Tosiaan joku taisi huomata, että vaihdoin banneria. Kyllästyminen vanhaan entiseen banneriin oli suuri, joten jotain oli tehtävä. En oikein tiedä, mitä mieltä oon tuosta nykyisestä, mutta se ei tunnu vielä ihan omalta ja oikealta. Joten te, rakkaat lukijat, saatte äänestää mielestänne parasta banneria!

Oon väsännyt näitä bannereita jo jonkun aikaa, mutta mitään en ollut saanut oikein valmiiksi ajanpuutteen, motivaation ja inspiraation puutteen vuoksi. Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja avasin photarin ja leikin mahdollisuuksilla. Oon vähän sekaisin, joten banneritkin ovat. Jos teillä on jotain ehdotuksia niin niitä otetaan vastaan avomielin!

Äänestäkää tämän blogitekstin kommenttikenttään, mahdollisuuden mukaan myös kyselyyn, jos jaksan sellaisen äkkiä tuosta luoda ennen nukkumaanmenoa. Mahdollisuutena pistän vielä kaksi entistä banneria mukaan, jos vaikka nekin kolahtaa jollekin.








Oon tainnut olla vähän enemmänkin sekaisin tuota 6.-banneria tehdessäni. Mitä mä oon oikein mahtanu ajatella? Mutta joo, huomenna sitten vähän joulu-juttuja (vaikka kaikilla taitaa nää joulu-postaukset tursuta jo korvista ulos?), kuulumisia ja katsausta tähän mun sekavaan olotilaan. Öitä!

Ei nimi miestä pahenna

Tuli tuosta viime viikolla julkaistusta Iltasanoman Tässä Suomen erikoisimmat nimet-uutisesta mieleen, miten nimi personalisoi ihmisen ja mitä vanhemmat oikein ajattelevat, kun antavat lapselleen niin erikoisen ja oudon nimen, kuten Mittjasper Tiikeri tai Sipuliina Kookos.

Nimi ei kerro ihmisestä mitään, mutta nykypäivänä vanhemmat haluavat antaa lapselleen mahdollisimman uniikin nimen, kun ei suomalaiset perusnimet, kuten Pentti, Laura, Tellervo, Jussi enää kelpaa. Onko se sitten hienoa kun etunimi on erikoisen kirjava ja sukunimi onkin se tavallinen Lehtinen? Rosabella Safiiri Virtanen ei oikein houkuttele.
Itse olen sitä mieltä, että liian erikoinen nimi voi aiheuttaa lapselle paljon harmia, aina pitää selittää moneen kertaan kirjoitusasu ("Ei K:lla vaan C:llä..") ja koulussa lapset kehittävät nimestä väännöksiä ja lasta aletaan syrjimään liian erikoisen nimen takia.
Toisaalta, tunnen muutaman ihmisen, joiden nimet ovat harvinaisia/erikoisia, eivätkä he ainakaan joutunut omassa lapsuudessani osakseen koulukiusausta, päinvastoin. Jotkut osaavat kantaa uniikkia nimeään hienosti ja ylpeydellä.

Itse olen aina ollut kiinnostunut nimistä ja niiden merkityksistä. Suomessa nämä tavanomaiset Henri, Mauri tai Juhani eivät varsinaisesti tarkoita mitään, mutta niille löytyy selitys esimerkiksi kristinuskosta, joka on ihan tavanomainen merkitys suomalaisille etunimille. Kristillisissä maissa on tavalliset etunimet otettu Raamatusta ja ne edustavat heprealaista alkuperää. Suomesta noin 40% etunimistä on kirkollista alkuperää. Meillä länsimaissa käytetään myös kreikkalaisilta ja roomalaisilta saatuja etunimiä  (Markus, Laura), joista monet ovat samalla pyhimysten nimiä.


En kuitenkaan itse haluaisi lapselleni tavallista/perinteistä suomalaista nimeä, mutta kuitenkin sellaisen, joka sopii suomalaisen suuhun eikä herätä liikaa mielenkiintoa. Esimerkiksi tytön nimi Nanna on sulattanut mun sydämen täysin. Myös poikien nimiä, kuten Vee, Dani, Mico/Mica, Emil ovat omassa suosiossani ja omasta mielestäni ne ovat kauniita nimiä.

Oma nimeni on Jonna Susanna, enkä oikein vieläkään ole sinut nimeni kanssa, mutta pikku hiljaa olen alkanut tottua siihen. Monet ovat sanoneet, etten näytä yhtään Jonnalta, pahimman loukkauksen sanoi ala-asteella liikunnan sijaisopettaja, joka totesi, etten voi olla Jonna-niminen, kuka antaa lapselleen sellaisen nimen. Lisäksi mua on sanottu Siiriksi, koska en vain voi näyttää Jonnalta. 
Mua on aina sanottu pelkästään Jonnaksi, paitsi tietenkin vanhempani on kutsunut mua pimpulaksi (tai vaihtoehtoisesti pimpulapampulaksi..), Jondeksi, Jonnaliiniksi, Donnaksi (sori äiti, musta ei tullut missiä), ja ties miksikä muuksi ne on mua nimitelleet. Itse olen nykyisin tottunut Jonsu-nimeen, ja se onkin itselleni paljon kivempi kutsumanimi kuin pelkkä Jonna. Konna. Kilpikonna. Jotkut myös nimittävät mua Juiceksi, Juice Leskisen mukaan, koska olen itsekin Leskinen.
Itseäni on myös kutsuttu vaihtoehtoisesti Jennaksi, Jenniksi, Johannaksi tai vaihtoehtoisesti ulkomaalaisten suusta Joonaksi, Jonneksi ja Janneksi. 

Itseäni harmittaa edelleen, kun äitini kertoi yhden nimivaihtoehdon olleen Tilda Tuulia. Siis kuinka siisti nimi! Itse tykkään, mutta isäni ja mammani eivät antaneet nimelle lupaa ("Sitten tyttöä aletaan kiusaamaan ja sanomaan Tiituksi!"), joten äitini mietti uudestaan nimeä.
Äitini mukaan minusta piti tulla lopulta Johanna Susanna (luojan kiitos ei tullut..), koska äidin lapsuudenkodin naapurissa asui kaunis Johanna-niminen tyttö ja äitini oli jo tuolloin todennut, että jos hän saa tytön, niin siitä tulee Johanna. Kuitekin nimi oli liian pitkä, ja Johanna lyhennettiin Jonnaan.

"Johanna on naispuolinen muoto nimestä Johannes. Nimi on heprealaista alkuperää; se tarkoittaa Jumalan armoa. "

"Susanna on kansainvälinen naisen etunimi. Se on alun perin hepreankielinen nimi, joka tarkoittaa liljaa."



Mitä teidän nimet tarkoittavat ja mitkä ovat olleet teidän nimivaihtoehdot? :)

Jatta Juulia


 Jatta Juulia Vidgren
13.12.2000
05.04.2010 


En tiedä, kuinka moni blogini lukijoista tietää, että menetin pikkusiskoni vuonna 2010, mutta ajattelin avata vähän tätä aihetta, kun monet kyselevät aina kuolinsyytä ja toiset eivät uskalla sanoa asiasta mitään, pelkäen, että suutun/loukkaannun/alan itkemään ja suremaan. Jotkut saattaa tietää, että pidin erillistä blogia tästä aiheesta, mutta keskityin vain Diamonds Aren't Foreveriin ja tekstit pikkusiskoni kirjoittamisesta jäi vähemmälle. Myös siskoni kuvat tuhoutuivat ulkosen kovalevyn mennessä rikki, mutta onneksi minulta löytyy vielä joitakin otoksia siskostani koneelta.

Jatta Juulia Vidgren nukkui pois vanhempieni viereltä 5.4.2010. Kolme pitkää kuukautta kuolinsyytä tutkittiin ja monia lukuisia ehdotuksia ja arvauksia syystä kehiteltiin. Kuolinsyyksi kuitenkin kirjattiin lopulta aggressiivinen aivokasvain, joka lamautti koko elimistön ja Jattan sydän pysähtyi.


Ensimmäinen ajatus siskoni kuolemasta oli kutakuinkin tällainen:

"Ei ei ei tää voi olla totta, tää on jotain pilaa, ei. Jatta tulee vielä takasin, Jatta ei oo kuollut. Miksi?"

Jatta oli perusterve 9-vuotias tyttö, jolta ei elämäniloa puuttunut. Ruokahaluakin tuolta tytöltä löytyi. Jatta halusi aina harrastaa ratsastusta ja hän rakasti hevosia. Pinkki oli hänen lempiväri ja isosisko oli tietenkin hänen sankarinsa.

Jatta on mun siskopuoli, meillä on sama äiti, mutta eri isät. Kuitenkin pidän Jattaa omana siskonani, asuttiinhan me samassa taloudessa koko Jattan eliniän ja muistan Jattan syntymän ja sen, kuinka onnellinen olin 9-vuotiaana, kun sain ensimmäisen sisaren. Jatta oli meidän perheen prinsessa ja luokkansa ilopilleri.



Jattan kuoleman jälkeen en ehtinyt surra yhtään, koska keskityin itse unohtamaan kyseisen tapahtuman ja suorittamaan lukion loppuun, sillä itse olin tuolloin lukion viimeisellä luokalla. Suoritin lukion loppuun - tosin huonoin arvosanoin - ja seuraavan kesän tienasin rahaa ja ryyppäsin. Join suruuni, enkä tiennyt, miten käsitellä rakkaan ihmisen menetystä. Samana vuonna menetin myös isoisäni ja kummisetäni. Vuosi 2010 oli minulle henkisesti raskas.

En osaa vieläkään käsitellä asiaa kunnolla - tuntuu, kuin sitä ei olisikaan tapahtunut koskaan. Välillä mulle tulee todella ikävä, enkä aina edes muista miksi. Mulla on ikävä mun siskoa. Ikävöin myös mun pikkuveljeä Jerryä todella paljon, koska ei nähdä enää kovin usein välimatkan takia. Kuitenkin aina lapsuudenkotiini palatessani odotan aina eniten Jerryä - ja Jattaa. Välillä unohdan Jattan kuoleman, ja mietin, missä se tyttö nyt oikein luuraa. Kuitenkin vanhempieni kotiin astuessa muistan sen. Jattan huone on heti eteisen vieressä, ja ovi on auki.


Jattan tavarat ovat samoilla paikoilla kuin ne ovat aina olleetkin. Jattan koulukirjat ja penaali ovat kirjoituspöydällä, unilelut sängyn päällä, koulukuvia kavereista hyllyjen päällä. Nalle Puh-tapetit ja vaaleanpunainen päiväpeitto ovat Jattan valitsemia. Verhot ovat auki ja ikkunasta tulvii sisään valoa. Huoneessa on tunkkainen ja kammottava tunne. En halua mennä sinne.

En ole käynyt montaa kertaa Jattan haudalla. Näiden kahden vuoden aikana voin laskea molempien käsien sormilla käynnit Jattan luona. Unohdan sen aina Turussa käydessäni, vaikka kovasti Kariakin pyrin auttamaan mua muistuttamaan, että käydään Jattan luona. Viime käynnistä on vuosi.


Jattan kuoleman jälkeen olen huomannut, että haen koko ajan elämältäni jotain suurempaa, ihan kuin minulta puuttuisi jotain. Jattan menetyksen jälkeen aloin seurustelemaan turhan nopeasti ja se suhde päättyikin lyhyeen. Melkein heti sen perään tuli toinen suhde, joka myös kariutui. Tuona aikana, kun keskityin pelkästään seurusteluun, menemiseen, työntekoon ja alkoholin kittaamiseen, en ehtinyt ajatella Jattaa, enkä edes halunnut. Pyrin poistamaan mielikuvat Jattasta ruumisarkussa (kyllä, näin siskoni kuolleena) ja halusin korvata menetyksen jollain. Ei se auttanut.


Nyt Karin kanssa seurusteltuani olen tajunnut, etten saa Jattaa takaisin, vaikka mitä tekisin. Enkä voi poistaa Jattaa mielestäni enkä menneisyydestäni koskaan, hän on mun ainoa pikkusisko, mun enkeli. Kuitenkin voin vielä pysyä positiivisena persoonana, kuten ennenkin ja löytää elämälleni joku turvallinen suunta, ilman, että korvaisin Jattan jollakin konkreettisella.


Tämä kirjoitus on muistuttaa mua omasta pienestä sisko-kullastani, joka toi valoa kaikkien elämään ja oli isosiskonsa suosikki. Aina

 Nuku rauhassa enkeli.