Hups vaan taas

Ylläri ylläri, hiusten väri muuttunut. Tää oli odotettavissa, mutta aika yllätyksenä tuli ittelleni tää väri valinta. Jotenkin vaan halusin testata liilaa, kun en sitä koskaan oo omaan päähän kehdannut laittaa. En oikein tiedä mitä mieltä oon tästä, vaatii ainakin totuttelemista. Crazycolorin Violettea testasin tällä kertaa ja oon ihan tyytyväinen. Mitä mieltä te ootte?

Yritin saada värjäysprosessin aikana mun mustaa takareuhkaa vaalennettuu, tosin huonolla tuloksella. Ruskeaksi jäätiin ja violettia en saanut tarttumaan koko päähän. Ei se haittaa, sillä tää ruskea ja violetti sointuu aika hyvin yhteen! Ei kyllä uskois, mut oikeesti. Mut ehkä mä vaan luovutan ja takareuhka päätyy taas mustaksi,  en jaksa mitään vaalennus-säätöjä.

Kesäkuu onkin jo pian ohi, hups vaan, minne se kesä jäi? Ei oo kyllä ollut mitkään parhaimmat biitsi-säät, vettä tulloo ja kylymäkin on. Enkä oo oikein ehtinyt/jaksanut/viitsinyt tehdä mitään koko kesäkuussa (paitsi Provinssissa jaksoin käydä hehe). Ens viikolla olis kuitenkin Ruisrock, koko kesän kohokohta, ai että ja namnam. Mitäs sitä muuta tarvitseekaan tehdä kesällä kun kierrellä festareilla ja hengata kotona miehen ja kisun kanssa? Niimpä.


Emmakin on ihmeissään. Siitä on tullut läski. Pulska. 
Vähän masuu pömpöttää. 
Ehkä se saa pentuja, ken tietää.
Mut ruoka maistuu.
 Mijau!

Kysy! Ask!

100. lukijan kunniaksi: nyt saa kysyä!
Ihan mitä vain (tietenkin hyvän maun rajoissa),
 ihan mistä vain, mä kyllä vastaan.
Tai ainakin yritän.

Juhannus

Mun juhannus näytti tältä, ainakin suurimmaksi osaksi. Jo tavaksi muodostunut juhannus kaverilössin kanssa Ulvilan takamailla alkomahoolia juoden ja ratiota kuunnellen. Sähköä ja juoksevaa vettä ei tavattu vkoloppuna, erämökkeily on oikein nautittavaa kerran vuodessa. Ehkä jos ens vuonna sit viimeinkin näkis sen juhannus kokon?

Minä olen täydellinen, ala rakastua










Täältä tullaan muistuttaisin sua
Koko elämäsi olet etsinyt vain mua
Olen täyttä kultaa, kaunein päällä maan
Asettukaa riviin, tänään prinssi valitaan
Kaiken saat, mitä olet etsinyt
Oikeastaan etsinnät voit lopettaa jo nyt
tässä ollaan, opettele mua

Minä olen täydellinen, ala rakastua 
 

Crazycolor

Oon testaillut vaikka mitä shokkivärejä, mutta oon todennut, että crazycolorit on ihan jees kamaa, halpoja ja niitä saa Cybershopista helposti. Jotkut värit pysyvät paremmin päässä kuin toiset, osasta on tullut luottokamaa, koska hiusten väri on just semmonen ku oisin toivonu ilman mitään ylimääräistä sählinkiä. Varmasti on parempiakin shokkivärejä kuin Crazycolorit, esim. Special Effectsit on kuulema loistavia. Kokeilemalla vain selviää, mitkä värit sopii sun päähän, mitkä tarrautuu ja pysyy päässä hyvin.


Crazycolorin Fire

Tää pieni sähäkkä punainen väri oli mun suosikki monta vuotta, en käyttänyt mitään muuta punaista väriä kuin tätä (paitsi hätätilanteissa Stargazerin Rougea, joka osoittautui itselleni huonoksi). Ainoa vaan, että kesällä 2011 tää oli loppu lähes jokaisesta Cybershopista ja tätä sai jahdata kissojen ja koirien kanssa, koska kaikki halus punaiset hiukset. Firestä sain huutavan paloauton värisen tukan, joka herätti katseita ja kummastusta. Oli vaikea luopua punaisesta väristä, mutta ehkä joskus tää kuosi palaa. Haalistuessaan ei niin nätin näköinen, joten tätä piti värjätä viikottain.

Crazylcolorin Pinkissimo
 Pinkissimoa testasin kesällä 2009, ei ollut ihan mun juttu. Ei oikein tykännyt olla mun päässä ja en saanut tarpeeksi pinkkiä, mitä oisin aatellut. Haalistuessaan ihan nätti ja söpö, jos joku tykkää hattarasta. Ei kuitenkaan mun tukkaan tarrautunut niin hyvin mitä oletin.

 Crazycolorin Skyblue
Skyblueta olin testannut 2009 talvella ja todennut sen nätiksi väriksi, joka ei  vaan suostu tarrautumaan kunnolla päähän. Ei pysy kauan hiuksissa, pitää värjätä usein, mutta silti, yksi mun suosikkiväri. Syksyllä 2011 testasin uudelleen, sama vika, ei pysy, haalistuu nopeasti, mutta silti kivan sininen kuosi tuli. Vaihdoin tän seuraavaan, Pine Greehen, koska halusin enemmän turkoosia sävyä tukkaan.

Crazycolorin Pinegreen
Pine Green on ollut mun päässä muutaman kuukauden ja oon tykännyt. Nyt on vasta alkanut äklöttää, kun auringonvalossa mun pää hohkaa vihreänä. Turkoosia väriä lähdin hakemaan ja sitä sain, vaikka vihreä loistaakin tietyissä olosuhteissa. Tarrautuu loistavasti, ei tarvitse värjäillä lähes koskaan, ainoa vaan, että latvoista lähtee nopeasti väri (hiusten sukiminen vaikuttaa varmaan tähän). Haalistuessaan tosi kiva, enemmän turkoosi kuin vihreä. Tää on toistaiseksi parhaiten pysynyt Crazycolor, mitä oon testannut.

Crazycolorin värit on kivoja, ja yleensä saan sellaisen värin, mitä haluankin, ilman, että tarvitsee sekoitella mitään keskenään. Nää ei kuitenkaan pysy kauhean kauan päässä ilman haalistumista, joten värjäilyjä saa tehdä usein, jos haluaa pitää tiettyä sävyä yllä. Kannattaa testata, mikä sopii sulle, väreissä on eroja. Hinta, laatu ja purkin koko on aika ratkaisevia tekijöitä mulle. Koko päähän mulle riittää yksi crazycolorin purnukka, ja siitä saattaa riittää tuleville värjäyskerroille. Ja täältä löydät siistejä shokkivärejä, Directions, Special Effects, Crazycolor ja Stargazerit sun muut mömmöt kannattaa hankkia tuolta, jos halvalla haluaa päästä.

Ps. En oo mikään taikurihokkuspokkus tai kampaajaparturi, en tiedä hiuksistä lähestulkoon mitään. Värjäilyä oon itekseni harrastanut monta vuotta, joten siitä osaan sanoa edes jonkun sanasen. Kannattaa olla hieman rohkeutta testata itselleen värejä, ei siihen kuole. Shokkivärit ei kuluta hiusta lainkaan, päinvastoin, itselläni ainakin hiukset voi paremmin kuin kestovärin kanssa. Kysyä saa aina, jos on epävarma.

Provinssirock 2012

Viides provinssirock ja kivaa oli! Viiden tunnin auomatkat oli puuduttavia, lonkero maistui, musiikki oli hyvää ja oli kaiken kaikkiaan onnistunut reissu! Tällä kertaa oli vain pokkari matkassa, koska en ollut varma noista järkkäreiden tuonnista festarialueelle. Pokkaria en ookaan hetkeen käyttänyt, mutta kuvasaldo oli lähemmäs 300 kuvaa yhden päivän ajalta. Ens vuonna taas!

¿ don't worry brothers, just sing!

Oon iloinen, koska 
a)meen huomenna Turkuun näkemään kaveria, jota en oo nähnyt yli 10kk!  
b)Ostettiin eilen heräteostoksena liput Provinssiin, hups 
c)ens viikolla on juhannus  (= pääsen syömään maggaraa ja hyttyset pääsee syömään mua...)   
d)olin eilen kesän ensimmäisillä terassi-lonkeroilla.

Eiköhän tää kesä ala tästä, pakko aloittaa joka vuotinen perinne Provinssirockilla ja juhannuksen vietolla metikössä. Syntyperäisenä turkulaisena tuntuu oudolta viettää suurin osa aika kesästä Helsingissä, mut eiköhän tähän pian totu. Käytin eilen metroa varmaan kolmatta (!) kertaa elämäni aikana, se osaa aina olla yhtä jännää. Onneks Kari oli mukana, olisin muuten eksyny. Kyl mä joskus viel osaan/uskallan käyttää Helsingin julkisia! Hihi.



Vesitornin alla

 Yhtenä kauniina päivänä otin kameralaukun messiin ja päätin kohdata yhden suurimmista peloistani. Vesitornin. Pelkään kuollakseni isoja rakennuksia/rakennelmia, kuten vesitorneja ja tuulimyllyjä. Pk-seudulla asuessani oon joutunut monesti tilanteeseen, jossa ajan autoa ja nurkan takaa ilmestyy kuin tyhjästä jäätävän iso vesitorni. Paniikkikohtauksia on tullut usein ja pelkäänkin ajaa vesitornien ohi ja yleensä pistän silmät kiinni tai peitän näkökenttäni, jotta näen edes jonkun verran ajaa kyseisten hirviöiden ohi.

Kohtasin pelkoni Vantaan Simonkylässä, jossa on 55m korkea vesitorni, tää on ehkä pahin vesitorni johon oon koskaan törmännyt. Itseasiassa, siedätyshoito toimi yllättävän hyvin, eikä mua loppujen lopuksi pelottanut lainkaan. Oon ylpeä itsestäni!

Oli huikeeta katsoa ylös, mutta mä selvisin! Mitä mieltä ootte kuvista? Onko jollain muullakin samankaltaisia pelkoja? Kannattaa muuten tsekata http://vesitornit.blogspot.fi/, enää vesitornit ei pelotakaan enää niin paljon, mitä ennen!


Kissimirrikin on toipunut traumaattisesta kolmen viikon seikkailustaan yllättävän hyvin, ruoka ja uni taitaa maittaa meidän prinsessalle. Vähän säikyn oloinen vielä tuntuu olevan, ei pidä yhtään imurista tai vasaroinnista. Tarkoituksena olisi saada Emmalle kaveri ens kuussa, mutta siitä asiasta lisää myöhemmin.

Kesäkuu on pian puolessa välissä, pitäisi ruveta jotain kesäsuunnitelmia touhuamaan. Festareita pitäisi kiertää, mökillä pitäisi ehtiä käymään, ulkomaillekin olisi kiva päästä (edes Tallinnaan) ja kavereiden kanssa olisi kiva hengata. Millaisia kesäsuunnitelmia teillä on?

Plastiikkakirurgia

Teille on varattu vastaanottoaika Töölön sairaalassa
Kirurgian poliklinikka Plastiikkakirurgi
keskiviikko 22.8.2012 17:15

Joku varmaan sattui varmaan ihmettelemään, kun eräässä aiemmassa postauksessa kerroinkin itseni "korjauttamisesta" ja blogin sivupalkissakin on roikkunut kysely. Tämä aihe liittyy minuun, sinuun, meihin kaikkiin, jotka joskus harkitsevat/menevät plastiikkakirurgiaan. En ala tekstilläni painostamaan ketään, vaan pyrin lausumaan oman mielipiteeni tästä asiasta. Jokainen saa tehdä keholleen mitä ikinä haluaa, mutta miettikää kuitenkin.

Kuinka moni teistä menisi plastiikkakirurgiaan jos pystyisi? Olisiko syynne leikkauttaa itseänne pelkästään kaunes vai terveys? Itse en ole koskaan harkinnut kauneuskirurgiaa, päin vastoin. Toisaalta lapsesta asti olen pohtinut nenä-leikkausta, kun omistan vinon nenän. Sekin kyllä menisi enemmän terveydelliseen puoleen ja Kela korvaisi sen, mutta tuskin ikinä aion suoristaa nenääni, koska se on mulle vain kosmeettinen vika. Ja itseasiassa mulla on aika söpö nenä.Olen tyytyväinen itseeni näin, enkä suosi kauneuskirurgiaa, kuin vain pakollisissa tilanteissa, kuten omassa tilanteessani.
Olin pari viikkoa sitten yksityisen plastiikkakirurgin puheilla (julkiselle puolelle pelkästään lääkärin vastaanotolle oon odottanut jo puoli vuotta...) ja jännitti ihan pirusti. Kari oli tietenkin tukena ja selvitin kirurgille, mitä tahdon ja miksi. Jotkut nyt ihmettelee, miksi mä veitsen alle meen, oonhan vasta parikymppinen. En tekis tätä mielelläni, ja jättäisin menemättä leikkaukseen, jos vain mitenkään olisi mahdollista. Mun on pakko tehdä tää, oman terveyden takia.
Kirurgi siinä mittaili, sörkki, tutki ja sanoi, että täytän helposti kriteerit, eli puolen vuoden sisällä pääsen leikkaukseen. Se kirurgi oli kyllä tosi asiallinen ja mukava, yleensä pelkään mitä tahansa lääkäri-pukuisia ihmisiä ja meinaan aina juosta karkuun. Tällä kertaa mulle tuli hyvin rauhallinen olo ja tiesin, että tää mies osaa asiansa. Kirurgi selitti riskeistä ja muista leikkaukseen liittyvistä asioista melko tarkasti ja totesi, että mun on lopetettava tupakoiminen. Onnistuu, jos se kerran tuottaa niin suuria komplikaation riskejä.
Nyt odotan lähetettä leikkaukseen ja toivon, että kaikki menis hyvin ja muhun suhtauduttais leikkauksen jälkeenkin samalla tavalla. Oon edelleen se sama Jonna, vaikka mut veistellään uusiksi.

Itse en ymmärrä ihmisiä jotka muokkaavat kehoansa kauniimmaksi kirurgisesti, verenpaine alkaa nousemaan heti, kun edes ajattelenkin asiaa. Tiedän monta ihmistä, jotka haaveilevat silikoneista. Miksi? Kauneusihanteet. Isot rinnat viestivät naisen seksuaalisuudesta ja kauneudesta, mutta miksi, oi miksi sitä ei voi edes yrittää olla tyytyväinen itseensä sellaisenaan kun on? Voin suoraan sanoa, vaikka hiukan ylipainoa onkin kertynyt ja mulla on vino nenä,  pidän itsestäni. Jokainen kuitenkin päättää omista asioistaan, ja saa leikata vaikka päänsä irti, jos haluaa. En ala tuomitsemaan ketään, jotka käyvät plastiikkakirurgilla, mutta itse en kyllä menisi.

Odotan kuitenkin leikkauksen jälkeistä elämää innolla, sillä silloin mä voin alkaa elää. Mä voin juosta, ostaa oman kokoisia vaatteita, olla toppi päällä kesällä. Kivut katoaa, itsetunto kohoaa, saan olla juuri sellainen kuin haluan, ilman mitään fyysisiä ongelmia tai esteitä. Se on mulle niin iso askel eteenpäin, että pitää hiukan sulatella asiaa.

Multa leikataan rinnat, tissit, tisut, bosat ja miksi niitä ikinä haluaakaan kutsua. Rinnat, joita oon aina vihannut, joiden kanssa taistelen joka päivä, jotka aiheuttavat mulle niin suuria fyysisiä ja henkisiä tuskia, että tekisi mieli ottaa sakset käteen ja leikata ne itse pois. Oon aina ajatellut, että Jumala loi mut tällaiseksi, ja mun kuuluu arvostaa itteäni just näin kun olen syntynyt. Mutta ei, en ole vieläkään keksinyt hyvää syytä siihen, miksi mulla on niin saatanan isot rinnat. Kyllä, olen isorintainen 156cm pituinen nainen, jolle nämä kaksoset on tehny elämästä lähestulkoon sietämätöntä. Taisi tulla aika selväksi.

 Oon aina vihannut rintoja. Isoja, pieniä, kaiken muotoisia. Muistan, kun pienenä vihasin rintoja, ja totesin äidille, että mulle ei tuollaisia tule. Tuli sittenkin. Mua on kiusattu siitä asti, kun rintani alkoivat kasvaa. Varmaankin joskus ala-asteella. Vittuilua, naljausta, kiusaamista tapahtuu edelleen, mutta en jaksa enää välittää niistä, vaikka otankin itteeni ja se tekee elämästä välillä vaikeampaa, mitä sen pitäisi olla. Ihmiset ei taida ymmärtää, että painavien rintojen kanssa eläminen on himpun  verran vaikeampaa, kuin pienien, olemattomien rintojen kanssa. Antaisin puolet elämästäni pois, jos saisin lauta-vartalon itselleni ja rinnat lähtis pois kokonaan. Ymmärrättekö?

Rinnat on aiheuttanut mulle järkyttävän huonon ryhdin, selkä-, niska- ja pääkipuja loputtomiin. En pysty harrastamaan normaalia liikuntaa, juokseminen sattuu, tuntuu epämukavalta, eikä uhreilurintsikat auta paskan vertaa. Syön kipulääkkeitä lähes päivittäin ja tulevaisuudessa joudun fysioterapiaan. Ylipainoa on kertynyt, kun liikunnasta ei tule yhtään mitään näiden vesi-ilmapallojen kanssa.

Toisekseen, mun huono itsetunto on niin nollassa, ollut aina, lähinnä rintojen takia. En voi ostaa tavallisesta vaatekaupasta itselleni rintsikoita, vaan jostain überkalliista puljusta. En voi siis valita rintsikoita värin, kuosin tai mallin mukaan, mitkä tuntuvat ja näyttävät kivoilta. Semmoisia ei ole suunniteltu munlaisille. Harrastin joskus kilpa-uintia, mutta harrastus päättyi siihen, kun rintani eivät enää mahtuneet uimapukuuni. Sen jälkeen en ole omistanut mitään uima-asua tai bikineitä, ja tämä tapahtui ollessani 7. luokalla.
Tavalliset vaatteet ei mene mun päälleni, normaalisti olisin XS-S-kokoinen, mutta nyt mun paita koot menee sinne L:n puolelle, pelkästään rintojen takia. Joudun hukkumaan paitoihin ja huppareihin vaan sen takia, ettei mun vartalolle löydy oikeanlaisia vaatteita. Samalla vihaan tulla toisten ihmisten tuijotuksen kohteeksi, kun en pysty peittämään ongelmaa mitenkään. Tunnen ihmisen, jolla on huono itsetunto R-vian vuoksi. Hän pystyy peittämään sen olematta lausumatta r-kirjainta, mutta minä en. Toisilla on ongelmia, jotka eivät näy päälle päin ja jotka voidaan piilottaa tarpeen mukaan. Itse en pysty tätä tekemään, vaikka haluaisin ja yrittäisin.
Aika harvat pieni rintaiset miettivät isoja rintoja niiden "käytännöllisyyden" takia. Mulla on todennäköisesti maitorauhasen liikakasvu, joka on johtanut tähän, koska kellään mun sukulaisella ei ole isoja rintoja.

 Tapaat uuden ihmisen, se puhuu sun tisseille. Se muistaa vain sun tissit.

Olen oppinut peittämään rinnat melko hyvin, monet eivät sitä edes huomaakaan, että olen rintava. Osasyy on se, että kyyristyn eteenpäin peittämään rintoja, josta tullaan siihen, että mulla on huono ryhti ja kyömy niskassa (luultavasti oon yrittänyt vielä kasvaa pitutta, mutta huono ryhti on pysäyttänyt kasvun).

Tajuatteko, mistä puhun? Isojen rintojen kanssa eläminen hankaloittaa kaikkea, nukkuminen on vaikeaa, pukeminen on vaivalloista, jopa kenkien saaminen jalkaan kestää puolet kauemmin kuin normaalilla ihmisellä. Mun selkä alkaa olemaan niin palasina, että en tahdo saada kenkiä jalkaan itse. Kari auttaa mua tosi paljon näissä jutuissa, se rassukka joutuu hieromaan mun selkää, hartioita ja niskaa lähes tulkoon päivittäin, ellen syö kipulääkkeitä. Samalla Kari auttaa mua kantamalla raskaita esineitä ja sen semmosta, mitä en itse pystyisi tekemään helposti.
Yläasteella päätin, että mä joskus menen sinne rintaleikkaukseen, näistä on päästävä eroon. Oon aina ollut muuten tyytyväinen vartalooni, mutta nää möhkylät tässä edessä ei oo mun. En pidä niitä ominani, ja vihaan niitä sydämeni kyllyydestä. Leikkaukseen oon haaveillut pääseväni jo viimeiset 7 vuotta, vähintään, mutta nyt vasta oon saanut asiat aluilleen. Pelkään ihmisten tuomitsevan mut. Mutta toisin kävi, lääkäri ymmärsi vaivani. Mun toive on toteutumassa. Vihdoin.

Ihmiset tuijottaa, nauraa, vitsailee, haukkuu. Jokaisella on oma mielipiteensä asiaan, mutta kaikki viittaukset mun rintoihini satuttaa ja syö mua sisältä päin.

Oon aina haaveillut, että saisin käyttää kesäisin toppeja ja t-paitoja, ilman, että mua tuijotetaan ja ettei mun tarvitsee hukuttaa itteäni mihinkään huppariin tai isoon huiviin. Kesäisin on kuuma, kun pidät isoa hupparia päälläsi peittääksesi tissisi. Voin vannoa sen.
Jotkut ovat sanoneet, että isot rinnat ovat lahja Jumalalta ja plaaplaa ja suunnilleen kieltänyt mua edes harkitsemasta leikkaukseen menoa. Voii kyllä, nämä ovat lahja Jumalalta. Ja paskat, tän vois luokitella jo sairaudeksi. Mulla on niin paljon fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia aiheutunut rintojen takia, etten pystynyt niitä kaikkia edes luettelemaan lääkärille. Te pienirintaiset naiset, olkaa ylpeitä rinnoistanne, älkääkä toivoko itsellenne samaa kohtaloa, mikä mulle lankes. Nää on yhtä helvettiä, enkä tiedä, miten kauan enää kestän näiden kanssa.

Puhun avoimesti ongelmastani, koska haluan ihmisten ymmärtävän, että isot rinnat ei oo oikeesti kivat, varsinkaan, jos ne aiheuttaa samoja ongelmia, mitä mulle on aiheuttanut. Toivottavasti tää avas edes jonkun silmät. En tuomitse ketään, joka menee plastikkakirurgille ottaakseen itselleen rintaimplantit, mutta itse en sitä tekisi. Tottakai se suututtaa, kun suurin osa pienirintaisista naisista haluaisi itselleen isommat rinnat ja toivoisi pääsevänsä suurennusleikkaukseen. Mietin aina vain, miksi. En ymmärrä. Mutta ei nekään ymmärrä mua, joten tasoissa ollaan.

Pahoittelen sekavaa kirjoitusasua, kesti monta päivää kirjoittaa tästä aiheesta ja löytää oikeat sanat kuvaamaan mun tunteita tätä asiaa kohtaan. Toivon, ettei mua tuomittais, ainakaan paljon.

Lopuksi vielä parit linkit, jos aihe kiinnostaa lisää.

Maailmanmatkaaja palasi kotiin!

Meidän pieni katti Karkulainen saatiin eilen otiin kolmen viikon seikkailun jälkeen! Oon niin huojentunut, että Emma palasi kotiin.

Ollaan tosiaan yritetty saada tätä meidän pikkuista kiinni, kun se 12.5 päätti hypätä keittiön ikkunasta alas meidän ollessa tupakalla. Ilmoitettiin Hesylle, Viikin löytöeläintaloon ja Etsijäkoiraliitolle, saatiin paljon vinkkejä, miten kannattaa toimia. Haettiin Etsijäkoiraliitolta loukku, jonne laitettiin haisevaa ruokaa, Karin paita ja loukun ympärille hiekkalaatikon hajuja. Samalla käveltiin kilometrejä repimässä sukkahousuja maata pitkin, jonne oli tungettu tonnikalaa (hajujälkiä kotiin päin), mutta saaliksi saatiin vain orava ja harakka. Kettuakin kiinnosti tosin tonnikala. 
Välillä tuntui, että turhaan me laputetaan, loukutetaan ja kävellään öisin taskulamput heiluen metikössä, kun ei se kissa tuu kotiin kuitenkaan. Loppujen lopuksi, vaikka olin jo melkein heittänyt kirveen kaivoon, Kari ilmoitti loukuttaneensa Emman meidän rapun edessä. Onni oli suurta, meidän oma karvapallo pääsi vihdoin kotiin.

Emma on niinkuin ennenkin, kehrää, pukkaa, änkee syliin ja lähelle, maukuu ruokaa. Emma on laihtunut tosi paljon seikkailunsa aikana, ja äänikin siltä eilen, kun huusi niin kovaa sapuskaa :--D Muuten päällisin puolin Emma vaikuttaa olevan kunnossa, vaikka sen kynnet ovatkin kärsinyt. Eiköhän otettu tästä opiksi, että ikkunoita ei jätetä auki ja niihin asennetaan kanaverkot varmuuden vuoksi. Nyt on pakko mennä köllimään tuon karvaturrin viereen, on ollut niin ikävä