Heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä

Joulunpyhät ollaan vietetty kotona rauhassa ja sekoitettu unirytmiä ihan kunnolla, taas. Kello on yksi yöllä ja Kari heräilee pian uuteen päivään. Itse meinasin tuijotella jonkun ajan päästä töllöä, jahka jaksan nostaa takapuoleni rakkaalta tietokonetuoliltani ylös. Jospa vaikka katsoisi parit Salkkari-jaksot, kun nekin on jäänyt vähän syrjemmälle kaiken joulutohinan keskellä.

Mua on vaivannut viime viikonlopusta asti outo kutina ja tunne, ettei mun päässä kaikki oo kunnossa. Sunnuntaina itkeskelin oloani sängyn pohjalla, tuntui, että maa lähtee jalkojen alta ja koordinaatiokyky on kadonnut kokonaan. Lisäksi tunsin voimakkaita värähtelyjä kehossa ja itkin, että mikä mulla nyt  oikein on. Tässä sitä ollaan taas vähän fiksumpana: mielialalääkkeiden vieroitusoireethan ne jyllää. Multa loppui lääkkeet ja reseptin uusiminen on mun pääkopalle liian vaikea suoritus, kun en mä osaa/jaksa/uskalla hankkia tietoa kunnalliselta, että mites tää nyt menee. Tässä sitten kärsin kivoista oireista ilman apua, omahan vikanihan se on kun päästin lääkkeet loppumaan. Karillekaan en saa enää kuulema valittaa asiasta, vaikka alkaa tää elämä käymään todella vaikeaks.

Pahaa oloa, koordinaatiokykyjä, värähtelyjä ("sähköiskuja"), huimausta, mielialan vaihteluita, itkeskelyä ja ahdistuneisuutta. Eiköhän näistä joskus päästä eroon. Onko kellään muilla kokemuksia näistä? Olo on koko ajan todella epätodellinen enkä uskalla edes autonrattiin hypätä, kun tuntuu ettei maa kanna jalkojen alla. Siirryn huoneesta toiseen seiniä pitkin ja joudun ottamaan tukea ovenkarmeista, etten lyyhisty maahan. Aattonakin meinasin muksahtaa maahan kun heikotti niin paljon. Että sellainen joulu mulla!

Huvittavinta oli, kun katsoin muutama tunti sitten Anastasia-elokuvaa ja aloin heti alkutekstien kohdalla itkemään ja vollottamaan niin, ettei varmaan tarvitsisi itkeskellä seuraavaan vuosituhanteen. Mutta kun se oli niin surullinen, byääh! Näin jälkikäteen ajateltuna, oisin toki voinut jättää itkut itkemättä :'--)

Olo on kuin onkimadolla, enkä oikein tiedä miten päin mä nyt tässä olisin. Turhaa vuodatusta taas tännekin tulvii kun nuppi on ihan sekaisin. Mutta huomenna on taas uusi päivä, ja ehkä olokin helpottuu tästä. Mutta nyt painun sohvan nurkkaan paijaamaan kissojani ja nauttimaan teetä kynttilänvalossa. Olkaa nätisti, jookosta.

6 kommenttia:

  1. On kokemusta samasta, kärsin tuollasesta olosta tälläkin hetkellä.
    Oon tässä kolmisen vuotta kärsiny yksin, sitten yhtenä iltana paniikissa menin kirjoittamaan nettitukeen kaiken mikä mieltä painoi ja sieltä sitten soittivat koululle ja nyt oon osastolla jo neljättä kuukautta...
    Mieliala pysyy kestettävänä lääkkeillä, viikossa 3 kertaa psykologitapaamisia, 2 kertaa terapiatapaamisia, testejä, omahoitajakeskusteluja, lääkärikeskustelua..
    Todellisuuden taju on hämärtynyt, joskus en pysty erottamaan todellisuutta unesta.
    Ja tuohon Anastasia-elokuvaan liittyen, katsoin juuri viimeisen jakson Merlinistä (en tiedä oletko kuullutkaan) ja itkin koko sen ajan, illalla ja yöllä enkä saanut nukuttua ja aamullakin tirautin pari kyyneltä. Minkäs teet kun itkettää (':

    Mutta siis, tiedän kyllä miltä tuntuu, ja ole kiltti rakas ja mene hakemaan lääkkeet, tee kaikkesi sen eteen että saat ne ja puhu jollekulle, älä anna tilanteen pahentua.
    Todella moni ihminen välittää susta aivan liikaa nähdäkseen sun kärsivän.
    Koita jaksaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei sua, onneks mua ei oo kukaan (vielä) raahannut osastolle, siellä mun pää ei kestäis varmaan hetkeäkään :< haluan olla vain kotona rauhassa avokin kanssa ja olla yksin. En jaksais käydä terapiassakaan, sitä oon yrittänyt viimeisen vuoden aikana 3-4 neljää eikä tuntunut auttavan, lääkärit, psykiatrit ja psykoterapeutit on nielly mun kaikki rahat. Kunnalliseen hoitoon en pääse, kun jonot ovat niin pitkät ja mun tila ei ole 'niin paha'. Haha. Lähetteen kyllä olen saanut, mutta en vain pysty hakemaan apua itse.

      Lääkkeet olen hankkimassa kyllä takaisin jahka pystyn, ilman niitä ei musta oo mihinkään. Itku on ollut viimeisen vuorokauden aikana todella herkässä ja saatan räjähtää itkuun pelkästään siitä jos esim. kissa kääntää mulle selän tai Kari puhuu mun mielestä väärällä äänensävyllä. Huvittavaa kyllä, mutta ei todellakaan kivaa.

      Koita sinäkin jaksaa ja pärjätä <3

      Poista
  2. Mulla on aivan sama juttu, paitsi mulla on "lääkitys kunnossa", tai siis juuri nostettu vahvuutta. Mä saan noita sähköiskuja about kerran tunnissa ja mä vihaan sitä! Ihan kuin se jotenkin kutittaisi tai jotain :D Sama piirettyjen kanssa, mun ei tarvitse kuulla kuin alkumusiikki niin itken. Tai joku rakas/surullinen muisto tulee mieleeni, saatan alkaa itkeä ja se kestää monta tuntia eikä vaan lopu. Tai sitten itken tunnin ja olo on 5 minuuttia sellainen, että nyt ei tarvitse vähään aikaan taas itkeä ja sitten se taas jatkuu. Mikä vaivaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ne sähköiskut on kyllä ihan kamalia! Tuntuu että olisin joku robotti enkä pystyis hallitsemaan itseäni :-D Ja joo toi itkupuoli on kyllä ihan kammottavaa. En ole koskaan ollut oikein itkuista sorttia, mutta tän päivän aikana olen itkenyt kuin pikkuvauva, mikä ei ole todellakaan mulle normaalia. Ihan kamalaa tirauttaa muutama kyynel kaupassa kun ei osaa päättää ottaisko sitä paahtoleipää vai ruisleipää.. :')

      Poista
  3. Mullakin tullut kerran noita "sähkäreitä" ku jätin lääkkeet syömättä. Olin ihan pihalla että mikä mua vaivaa, kunnes sit oivalsin sen samana iltana. :D

    VastaaPoista

♥ puss