Sinut rautakangella seivästän, ja kyrvällä naamaan lyön

Jokaisen työpäivän jälkeen avaan tietokoneen, ja Bloggerin. Yritän painella näppäimistöä, mutta en saa mitään sisältöä aikaiseksi. Piste, huutomerkki ja ahdistus.


Eilen illalla, ennen nukkumaanmenoa, pohdin blogin tulevaisuutta. Saanko tarpeeksi sisältöä aikaiseksi, vai pitäisikö heittää hanskat tiskiin ja unohtaa koko touhu? Noiden ajatusten jälkeen totesin että paskat, tää on mulle miellyttävää ajanvietettä, josta nautin, joten miksi mä lopettaisin? Ja saman tien siinä sängyssä jo melkein nukahtamispisteessä aloin saamaan päähäni hyviä postausideoita, joista en muista enää puoliakaan. Niistä olisi kerrankin ollut hyötyä.

Syvälliset tekstit ovat jääneet tauolle töiden ja väsymyksen takia, koska mulla ei ole oikeasti aina aikaa ajatella arkipäivisin syvällisiä pohdintoja tästä elämästä. Enkä kyllä edes jaksaisikaan. Mulle riittää arki-iltaisin kodin siivous, ruuan laittaminen ja Salkkarit. Mukavammaksi nuo illat tekee kissat, joista jokainen kuorsaa vuorollaan omalla vakiopaikallaan ja änkee syliin tartuttamaan pari karvaa mun sohvavilttiin. 


Vaikka tykkäänkin ihan älyttömästi syksystä, tällä hetkellä tuntuu, ettei mun aika ja voimat riitä mihinkään, edes viikonloppuisin. Aika vain hujahtaa ohi ja päivät kuluvat supernopeaa. Vasta oli elokuun, äsken se vaihtui syyskuuksi ja kohta kuu vaihtuu taas. Mitä ihmettä, mihin tää aika oikein menee? Kohta huomaan olevani kouluttamaton kalju 30-vuotias duunari ja asuvani edelleen Helsingissä. 
  Mua väsyttää joka päivä, ja ennen työpaikalleni astumista ajattelen töistä päästyäni meneväni heti nukkumaan päiväunia, jotta jaksaisin tän kaiken yli. En kuitenkaan ole päiväunitellut pariin(/muutamaan?) viikkoon, mikä on toisaalta hyvä, mutta silti yöunet ei tunnu riittävän. Vireystaso on koko ajan alhainen, vaikka nukun öisin riittävästi syvää unta, mutta johtuuko tää kaikki Helsingin aiheuttamasta yksinäisyydestä?

Ehkä mä olen liikaa yksin ja siksi vaivun koko ajan enemmän ja enemmän syvemmälle koomaan, koska en tapaa ihmisiä, enkä pahemmin liiku missään. Miksi. En tiedä. Mua ei kiinnosta lähteä kaupungille pyörimään, koska siellä on aivan liikaa ihmisiä ja liikennettä, ja oon nykyisin liian mukavuudenhaluinen, että oma sohva tuntuu paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin Kampissa yksin norkoaminen. Toivon, että tää olis vain jokin välivaihe mun elämä, joka menee pian ohi. Kohta saan nauttia kunnolla syksyn tuoksusta ja kauniista värikirjosta, puhumattakaan pimentyvistä illoista, jolloin on lupa poltella tuoksukynttilöitä ja juoda vaahtokarkkikaakaota torkkupeiton alla kissojen kehrätessä vieressä tyytyväisinä.



4 kommenttia:

  1. Aaaawh, syksy on niin kotiaikaa mun mielestä ♥ parasta viettää illat just tolleen rauhassa lämpimässä viltin sisällä :3 ja kirjottele vaikka jotain höpönlöpöjuttuja ennemmin ku ettet postaa mitään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syksyn lehdet ja kirpeät aamut, oi ♥ Siihe lämmintä kaakaota päälle niin ai että :3

      Poista
  2. Oon kokenut tuon saman vaiheen ku sinä, se iskeyty muhun viime keväänä D: En jaksanut, enkä halunnut poistua kotoa koneen äärestä. Miksi olla kenenkään kanssa, kun ihmissuhteet tuottavat vain päänvaivaa ja ylimääräistä stressiä?

    Onneksi se kausi meni ohi itsestään, kun pakotin itseni liikkelle. Yleensä työuupumukseen auttaa kummasti se, että löytää itselleen kivaa ja mieluista tekemistä töiden vastapainoksi :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, onneksi nää on ohimeneviä vaiheita :3 Ehkä pitäis aloittaa jokin uus kiva harrastus, johon mielenkiinto riittäisi. Aina ei vaan jaksa ;__;

      Poista

♥ puss