NOSTALGIA





Kun mä olin pieni, mä katoin aina mun mamman kanssa Vuk-ketun seikkailuja ja se oli mun suosikki leffa, jonka omistan vieläkin VHS-kasetilla. Mökillä aina istuttiin terassilla ja piirrettiin mamman kanssa kettuja ruutupaperille ja nukuin kettu-pehmolelu kainalossa mamman vierellä. Viiden vanhana muistan, kun maalasin mammalle kettu-taulun, jossa on liian iso aurinko, liian pieni puu, sateenkaari ja maija mehiläinen (:D). Singeerasinkin sen taulun hienosti "Jonna 6v", vaikka tosiaan olin vasta viiden vanha. Mamma kehysti mun upean taideteoksen ja laittoi keittiön seinälle roikkumaan ja aina kun näin sen taulun, mua rupes hävettää ja naurattamaan. Teini-ikäisenä kuitenkin rupesin pitämään taulusta ja mamma lupasi, että sitten kun muutan omaan kotiin, saan sen itselleni.

Siinä se nyt on, 18 vuotta sitten maalaamani taulu, joka on lojunut kaapin perällä pari vuotta, kun en ole keksinyt sille omaa paikkaansa. Ensin kuitenkin vaihdan kehykset ja laitan sitten tämän hienon ja tunnearvokkaan taulun seinälle ja ihastelen sitä päivittäin. Onhan toi nyt vähän tökerö maalaus, mutta hei ainakin oon ollut taiteellinen nuorempana! Mua naurattaa ihan hirveästi katsoa tuota ja muistella, kuinka maalasin tuota taulua mamman mökin terassilla uusilla vesiväreillä. On se hieno. Mitäköhän Kari tykkäisi töpöhäntäisestä ketusta meidän seinällä? Onko teillä lapsena tehtyjä tauluja esillä?




"Mä oon ihan okei"




Päiviä, viikkoja, kuukausia. En edes muista. Muutama päivä sitten kelasin, kuinka oon ollut jo pidemmän aikaa hyvässä kunnossa, enkä ole kärsinyt masennuksesta tai ahdistuksesta. Kuinka oon ajatellut jo parantuneeni kaikesta paskasta ja luullut oloni olleen parempi, mitä pari vuotta sitten. Mulla on mennyt hyvin - ei mitenkään täydellisesti aina - mutta hyvin kuitenkin. Oon käynyt töissä, nähnyt ihmisiä, tehnyt nyt kesällä asioita, joista haaveilin. Takapakkia on kuitenkin tullut otettua. Mä en ole vielä terve.

Sain torstaina paniikkikohtauksen. Se oli pelottavaa, kun en muista edes milloin tätä olisi tapahtunut viimeksi. Siitä on pitkä aika. Enkä edes tiedä, mistä se johtui. Siinä kuolemanpelko on niin vahvasti läsnä, että alan pian taas pelkäämään kaikkea, josta ne kohtaukset voivat aiheutua. En halua jäädä taas neljän seinän sisälle pelkäämään.


Luulin päässeeni yli tästä kaikesta, mutta nyt taas mietin, mitä pitäisi tehdä itseni kanssa. En halua syödä lääkkeitä tai jäädä sairauslomalle tän takia. Mun parantuminen on ollut melko hidasta, mutta oon kuitenkin päässyt tähän pisteeseen asti, että pystyn käymään töissä ja elämään normaalia elämää. Mulla on ollut tavoitteita, ja oon suoriutunut hienosti, ja mun pitäisi olla ylpeä siitä, että mä vielä olen tässä. Nyt mä taas tiedostan, kuka mä oon ennen ollut, ja mihin mun pitäisi pyrkiä. Ehkä mä vielä joskus oon kokonainen.