OLEN KIITOLLINEN





Noniin! Vähän lupailin toista postausta viikonlopun sisään ja tässähän sitä. Voivoi, miten mä selviydyn tästä. Pimeyttä pukkaa, töitä riittää ja koulutehtäviä pitäisi tehdä. Tämän viikonlopun  olen pyhittänyt vain itselleni ja kotona lahnailulle, kun lähes joka päivä oon juossut paikasta toiseen enkä ole ehtinyt rentoutumaan. Tehtävänä oli katsoa kaikki digiboxin tallennukset, aloittaa Legend of Korra ja uusin Walking dead-tuotantokausi. Näitä riittäisi kyllä, mutta en mitenkään kyennyt suorittamaan näiden katsomista kahden päivän aikana. Jatketaan sitten ensi viikonloppuna. 





Aloitetaan vaikka hiuksista. Ehdin tässä pienessä välissä värjäämään tukkaani ja kärsin siitä viisi pitkää viikkoa. Kamalaa. Enkä vieläkään tiedä mitä haluan näille tehdä. Värjäsin siis punaisen pois ja sain vaalean kuosin ruskealla etutukalla, ja tosi monet tykkäsikin niistä, mutta itse olin vähän meh. Ei. Kuljin joka päivä pipo syvälle päähän vedettynä, koska tyveen jäi punaista väriä, jota muhitin syväpuhdistavalla shampoolla niin usein kuin ehdin, mutta eihän se mihinkään kulunut. Eikä tuo vaalea värikään oikein enää omasta mielestäni sopinut itselleni. Kaipasin jotain tummempaa.

Viime viikolla sitten värjäsin takaisin punaiseksi (jota varmasti tuun katumaan ennemmin tai myöhemmin heh heh) ja tää on kyllä aivan ihana. Miten paljon tätä kaipasinkaan. Ja tällä kertaa tää ei taita edes pinkkiin, kun vaihdoin vähän värisävyä. Aiemmin olen värjännyt Crazycolorin Fire ja Ruby rouge-mixillä, mutta se veti aiiiivan liian pinkkiin, joten jätin Firen kokonaan pois ja vaihdoin sen Vermillion Rediin. Meitsi digaa! Toisena vaihtoehtona olisi ollut sininen/turkoosi mutta koin sen olevan sen verran hankala väri omaan makuun. Kyllä mä vielä joskus..


No ne niistä hiuksista. Mitäs sitten vielä hmm hmm. Ainiin! Olen siirtynyt snapchatin ihmeelliseen maailmaan pari kuukautta sitten ja pelkäsin, etten näin vanhana ymmärrä siitä sovelluksesta mitään. Ja turhaan pelkäsin! Aivan paras sovellus pitkiin aikoihin! Peittoaa heittämällä kaikki facet ja instat sun muut. Ja sieltä mut löytää tutulla nimimerkillä jjaddyy! Parasta viihdettä aikoihin. 


Eipä mulla oikein muuta ole tähän hätään. Tulipas sekavaa tekstiä taas suollettua pihalle, voihan nenä. Ei se kai mitään, kun voisin vaikka listata seuraavaksi, kuinka kiitollinen olenkaan monista asioista tällä hetkellä. Satsumista, Pirkan pesuaineesta (voi kyllä!), jauhelihakeitosta, kavereista, inspiraatiosta, kissankarvoista, ja tulevista tapahtumista, joita odotan kieli pitkällä. Kaikkea sitä. Musta tuntuu, että mun elämä pyörii vain ja ainoastaan työn ja koulun ympärillä nykyään, enkä oikeastaan muusta puhukaan. Mutta pakko oppia päästämään irti ja miettiä, mistä voisi tätä päivää kiittää. Kiitollisuus on kiva. 





TÄÄLLÄ TAAS



Viidettä viikkoa oon jatkanut tukka putkella, unohtanut syödä ja levätä, löytänyt uusia näkökulmia (ja kuvauskulmia), ja mikä parasta: löytänyt sen kauan kadoksissa olleen inspiraation. Viisi pitkää viikkoa siihenkin meni, kunnes kamera tuntui taas tutulta pitää kädessä.


Viime postauksessa mainitsinkin, että pääsin opiskelemaan valokuvausta, ja näinhän mä oon tehnyt. Päivät töissä, illat koululla. Aikaa ei jää oikeastaan mihinkään, ja mulla on vapaa-aikaa vuorokaudessa ehkä tunnin verran, että ehdin syömään/käymään suihkussa/käydä kaupoilla. Kiirettä on siis pitänyt, ja pelkäsinkin, miten tää työn ja koulun yhdistäminen tulee onnistumaan multa. No, hyvinhän se! Vaikkakin tällä viikolla oon ollut jotenkin erityisen väsynyt ja skippasin eilen koulun ihan oman mielenterveyden vuoksi.



Koulussa on ihan kivaa, vaikkakin ollaan jaariteltu perusteista nyt nämä alkuviikot aika rankalla kädellä. Minä, joka olen kuvannut järkkärillä vuodesta 2007 asti, voin nöyrästi myöntää, että on mennyt kyllä sormi suuhun monet kerrat tuolla koulunpenkillä istuessa. Eli jotain on ehkä opittukin. Kaverikin totesi ensimmäisen viikon jälkeen, että ihan kuin ei olisi koskaan aiemmin kameraan koskenutkaan. Sellainen fiilis kyllä oli.


Olen harrastanut valokuvausta jo ennen kuin sain oman järjestelmäkamerani tuolloin vuonna 2007. Muistaakseni elettiin vuotta 2003 kun sain ihan oman digikameran, jonka kanssa aloin harrastelemaan, ja sitä tulikin kannettua mukana lähes joka paikassa. Eli kyllä sitä kuvausta on tullut harrastettua liki kymmenen vuotta, ja vielä on paljon opittavaa jäljellä. Oon innoissani!

Mutta, mitäs sinne ruudukon toiselle puolelle kuuluu? Toivon ehtiväni vielä tämän viikonlopun aikana takaisin näytön äärelle, jotta voisin käydä vähän kuulumisia läpi pidemmän kaavan kautta. Väsymys on vain suuri, ja kaipaan pehmeää sänkyä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta. Ja ehkä vähän mangojääteetä. Ja haleja.